Takana on nyt toiset treffit. Emme tehneet mitään erikoista. Istuimme sohvalla, nauroimme villiksi äityneelle koiranpennulle ja katselimme Amazing Racen Suomijaksoa sivusilmällä. Fiilikset ovat edelleen ristiriitaiset. On melko selvää, etteivät ajatusmaailmamme kohtaa tarpeeksi samalla tasolla että tästä tulisi jotain kestävää, mutta kuinka helposti ne asiat unohtuvatkaan kun hän painautuu kainalooni rapsutettavaksi.

Olivat ajatukset kuinka eri tasolla tahansa, on läheisyydentarve asia, joka yhditää meitä jokaista. Itselleni se on henkireikä. Piirrellessäni sormella selkään vieressä tuhisevaa söpöläistä tai maatessa vierekkäin, nenä hiuksia nuuskien ja sormet kyljellä vaellellen, tunnen mieleni tyhjentyvän. Ne ovat hetkiä jolloin osaan elää hetkessä. Yksin moinen ei tunnu olevan minulle mahdollista. Sanotaan aina, että ihmisen on oltava yksin, jotta hän voi ymmärtää mitä haluaa. Minulle se on ollut jo selvää kauan.

En osaa olla yksin. En halua...

On rakastettava itseään, että voi rakastaa muita. En mahda mitään, mutta minusta tuo sanonta on täyttä potaskaa. Tiedän omat heikkouteni ja vahvuuteni, mutta itsearvostus on jotain, jota en osaa itselleni antaa. Sen saan ympärillä olevista ystävistäni ja eritoten ihmissuhteista. Ehkä juuri siksi menen niin pirstaleiksi menettäessä jonkun jota rakastan. Uskoisin että siihen perustuu myös tarpeeni rakkauksieni perään taistelusta ja tarpeesta yrittää korjata kohdatut ongelmat.

En vaadi paljoa. En halua suhdetta, joka määritellään tekemisen, vaan yleisen tunteen pohjalta. En välitä, onko suhde jännittävä, jos kykenemme keskustelemaan toistemme kanssa luovasti ja olemaan lähellä. Sohvalla löhöily yhteisen huovan alla on minulle virikkeellisempi kokemus, kuin jatkuvat yhteiset aktiviteetit. Minun päässäni parisuhteen määrittää kahdenkeskeinen aika, eivät erilaiset kokemukset. Olisi hienoa väittää ettei ulkonäkö merkitse mitään, mutta raaka totuus on se, että kumppanin on vaikutettava viehättävältä. Sisäisen kauneuden painotus on kaunis ajatus, mutta sen ja ulkonäön suhteen ei ole ääripäitä, vaan se kultainen keskitie. Silti moni meistä ruoskii itseään ulkoisten kriteerien tärkeyden takia, vaikka kyseessä on täysin luonnollinen asia. Lähinnähän tärkeintä on se, että nuo tekijät ovat katsojan silmissä tasapainossa. Kaunis, mutta tyhjäpäinen ei ole sen parempi kuin ulkoisesti omiin silmiin epäviehättävä, ajatuksiltaan kaunis ihminen