Viikonlopussa on ollut muutama tapahtuma, joista on oltava kiitollinen. Näin pitkästä aikaa kummityttöä. Pikku penteleelle oli ilmestynyt ensimmäiset hampaat ja äänenmuodostuskin alkoi olla jo hallinnassa. Hymyilytti pakostakin katsellessa hänen ryömintäänsä ympäri asuntoa. Näin myös pitkästä aikaa yhtä pitkäaikaisimmista ystävistäni, joskin hänen vierailunsa suhteen pääpaikan vei terhakas ja leikkisä terrieri, joka viihtyi lähes koko ajan rapsuteltavana minuun kiinni liimautuneena, jalat kattoa kohti, kieli ulkona ja tyytyväisenä tuhisten.

Tuli hetkiä, jolloin kateus nosti ikävästi päätänsä. Ajattelin jo tässä vaiheessa olevani isä, huolehtimassa omasta jälkikasvusta ja iloitsemassa lapsen kehityksen tuomasta riemusta.

Sen sijaan huomaan olevani monella muullakin tavalla taas lähtökuopissa. Ehkä tämä on vain kriisi, mutta tuntuu kuin en olisi muihin ystäviini verrattuna saavuttanut yhtään mitään.

Katsoin myös kaiholla sitä pientä terrieriä. Olen aina halunnut koiran. Eläimet ovat yksi niistä asioista, joiden lähellä en osaa olla surullinen. Koira-allergia vain pelottaa. Mitä jos hankkisin itselleni sellaisen nurkkiin pyörimään? Mitä jos joutuisinkin luopumaan siitä yllättäen? Jotenkin tuntuu, etten pystyisi siihen.

Vuodessa voi tapahtua paljon hyviä asioita jotka muuttavat tilanteen parempaan suuntaan. Ajattelen silti viimeisten vuosien pohjalta huomattavasti skeptisemmin tulevaisuutta. Joka ikinen kerta kun alan uskoa asioiden parantuvan ne tuntuvat kaatuvan niskaan. Huonoa onnea, jota olemme ystävienkin kanssa moneen otteeseen jo nauraneet, mutta tiettyinä hetkinä sen ironia-arvoa on vaikeaa hahmottaa.

Eihän tämän kaiken muuttamiseen tarvita kuin yksi onnistuminen oikeaan paikkaan. Toivoisin sen koittavan vain nopeasti ja ehkä vihdoin tuovan jotain kestävääkin. Jotain sellaista, jonka mukaan heittäytymistä ei tarvitsisi alkaa heti katumaan ja suremaan.

Pieniä iloja... Niitä on paljon. Nyt kaipaisin kuitenkin jotain konkreettisempaa.