Olen ollut kauan hiljaa, joten on ehkä taas aika kirjoittaa. Törmäsin näet muutama kuukausi sitten seinään, jossa tajusin, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Samat rutiinit kuluttivat pois toinen toistaan harmaamman päivän ja ne pienet vakiot ilonpilkahdukset olivat kerta toisensa jälkeen samoja, iloisia, mutta aina niin tuttuja. Niistäkin oli vaikeaa löytää mitään, joka tekstinä olisi avannut ajatuksiani mihinkään suuntaan. 

Ensimmäinen asia, jolle päätin tehdä jotain, oli työtilanne. Koska työtä ei ollut tarjolla, marssin toimistoon ja ilmoitin haluavani harjoittelupaikan. Päivät kotona alkoivat olla liikaa, enkä suoraan sanoen enää jaksanut uskoa mahdollisuuksiini, joten vaihtoehdot tuntuivat olevan vähissä. Yksi haastattelu ja karsinta toimistoapulaisen virkaan ja huomasin olevani mukana pelissä. Vastuuta, liian vähän, työtä, liian vähän, mutta olen pääsen päivittäin pois neljän seinän sisältä. Sekin on alku. Nyt viisi viikkoa takana ja alan jälleen pohtimaan työnhaun aloittamista uudestaan. Josko nyt, vai ei? Ainut ongelma... Tauon pitäminen sai taas vatvomaan pääkaupunkiseudulle muuton suhteen. Sen kiehtovuus ei ole kadonnut, mutta sisäinen uhma sen sijaan on. Ehkä sekin tulee takaisin. Työpaikkatilanne täällä on edelleen mitä on, kuten myös mielenkiintoiset uudet ihmiset. Ja haluaisin todella törmätä pitkästä aikaa ihmiseen, joka veisi jalat altani kerralla, yllättäen ja täydellä voimalla. 

Masennusoireet ovat myös pilkistelleet esiin, hassua kyllä aivan uudessa muodossa. En pode ahdistusta tai alakuloisuutta samalla tavalla kuin ennen, vaan pääasialliseksi vaivaksi ovat tulleet fyysiset oireet. Kasvojani kiristää ihmisille, jopa ystävilleni puhuessa. Lihakset menevät ajoittain tavallaan kuin lukkoon, jolloin ulkopuolisesta näyttää helposti kuin olisin saanut muutaman piikin liikaa Botoxia. Ennen nuo oireet tulivat vasta ahdistuksen myötä, mutta nyt ovat ainut näkyvä piirre. Täytynee pitää asiaa silmällä, ettei tilanne pääse lähtemään käsistä. 

Kävin läpi myös ihmissuhdekuvioitani. Raakkasin elämästäni ulos muutaman ihmisen, jotka osoittavat kiinnostustaan minua kohtaan vain silloin kun heille itselleen sopii, antamatta samaa panosta takaisin silloin, kun haluaisin itse kuulla, mitä heille kuuluu. Ehkä tietyssä määrin tajusin oman arvoni. Ehkä päätös saa eräät miettimään, etten minäkään mitä tahansa niele. 

Saas nähdä.. Feeniks kuittaa. Huomenna taas "pitkä" työpäivä :).