Aloitin opiskelun. Viisi kuukautta. Olen täynnä tätä istumista työnhaun sivussa jo kahden kuukauden jälkeen, joten ajatus tuntui loogiselta etenkin, kun aihe täydentää varsin oivasti koulutustani. Työnhaku jatkuu silti samalla ja keskustelin asiasta, etenkin pääkaupunkiseudulle muuttamisesta, myös tutorini kanssa. Katsotaan kuinka uskallus riittää. Rehellisesti sanoen haluaisin laittaa hakemuksia siihen suuntaan enemmänkin kuin nyt, mutta yhdenkin rustaaminen tuntuu pirullisen kuluttavalta. Pelkoako?

Unet ovat vähissä ahdistuksen takia, mutta selviän tavallani. Jahka pääsen kiinni rutiineihin toivon että olo helpottaa, mutta eipä sillä nyt niin väliä. Kykenen pitämään itseni yllättävän hyvin kasassa ja olemaan jopa aktiivinen ja analyyttinen tunneilla, mikä olon huomioon ottaen on varsin yllättävää.Voisi kai sanoa, että pusken päin omia estojani, jopa ärsytän niitä. Olisi mielenkiintoista tietää onko moinen järkevää, vai aiheutanko itselleni mahdollisesti turhia ongelmia? Oloa teot eivät juurikaan ole parantaneet, mutta tuskin moinen olisi mahdollistakaan. Täytyisi kai vain osata olla kärsivällinen ja seurata mihin suuntaan fiilikset keikahtavat.

Tunnilla minulle esitettiin työhön viitaten kysymys, mistä unelmoin. Arvatkaapa kaksi kertaa mikä oli vastaus ainut vastaus joka päässäni pyöri? "Perhe". Viitisen sekuntia hämilläni opettajaa tuijotettuani keksin jotain muutakin, ihan jopa aiheeseen sopivaa, mutta jäipä ajatus taas päähäni kummittelemaan. Nopeaan odottamattomaan kysymykseen nopea odottamaton vastaus. Ei sillä, ettenkö perhettä halua, vaan siksi, että se täydellinen vastakappalekin on vielä löytämättä, eikä siihen ihan kuka tahansa kelpaa. Täytynee alkaa pitää silmiä enemmän auki. Pieni vipinä tekisi taas hyvää.

Eihän sitä tiedä. Jossain siellä se uusi rakkauskin odottaa. Voisiko joku/jokin osoittaa suunnan?