En tiedä mitä kirjoittaa. Ei sillä etteikö sanottavaa olisi. Tukkeuma on aivojen ja sormien välissä. Hauskaa ja erityisen motivoivaa jo siitäkin syystä, että pitkin päivää tuntuu päähän putkahtavan useitakin ajatuksia purkamisen arvoisista asioita. Arvatkaapa vain onko niistä enää mitään jäljellä siinä vaiheessa kun istahdan koneelle ja inspiraatiota odottaen laitan sormet näppäimistölle lepäämään.

Ehei...

Olisi varmasti hyvä idea ottaa kantoon kynä ja muistiinpanovihko. Jatkuva kirjoittamisen laiminlyöminen alkaa jo sapettaa ja kaappeja tursuavat puolittaiset ajatelmat samaten. En saa mitään valmiiksi ellen oikeasti ala näkemään vaivaa tekemisieni suhteen. 

Eikä ongelma ulotu pelkästään kirjoittamiseen, vaan koko elämääni. Olen tämän oman päänsisäisen rulettini suhteen löytänyt itseni paikasta, jossa en yksinkertaisesti uskalla tehdä elämää suuresti muuttavia päätöksiä. Itsetunto, masennus, onhan noita. Kehitystä tapahtunut ja sitä rataa niidenkin saralla parempaan suuntaan, mutta minä haluan perhana vieköön vähitellen isoja askelia. Idiootinomaista uskoa paremmasta huomisesta ilman minkäänlaista kykyä taitoa kyseenalaistaa koko ajatusta.

Minä haluan nähdä itseni kuten ystäväni tuntuvat näkevän minut. Itsevarmana sosiaalisena eläimenä, joka ei ujostele tai pelkää. Kuinka hitossa se olenkin vain minä, joka ei tuolta puolta persoonassani näe?