"Onhan tässä vielä aikaa."

Entä jos ei olekaan? Harva asia pysäyttää ihmisen niin tehokkaasti kuin kuolema. Sen kohtaaminen on helppoa jos ihminen nukkuu pois vanhuuttaan. Asia on helppo lokeroida ja ymmärtää. On myös helppoa muodostaa itselleen kuva että vielä on aikaa kunnes vanha, väsynyt elämää nähnyt sielu lähtee viimeiselle matkalle. Unohtuu, että aina asiaan ei voi vaikuttaa ja joskus ihminen lähtee odottamatta, nuorena, ilman ennakkovaroitusta. Kuulin tänään tuollaisen uutisen. Vaikka en ihmistä tuntenutkaan, hipaisi se epäsuorasti niin läheltä että säikähdin kunnolla. Se tunne tuli itsellenikin yllätyksenä.

Muutamassa kymmenessä minuutissa uutisesta asettelin elämääni ja arvojani uuteen järjestykseen. Olen ihminen joka luo suunnitelmia ja pitkäaikaistavoitteita, joissa palkinto odottaa matkan loppupisteessä. Vältän riskejä, vaikka ne joskus voisivat olla jopa ottamisen arvoisia. Varmistelen, hienosäädän. Kaikkea sitoo aika. On realististista olettaa, että elän pitkän elämän, mutta sen itsestäänselvyytenä pitäminen on harhaa. Pitäisikö elää hetkessä? Tarttua tilaisuuksiin jos on vähääkään mahdollisuutta, että se voisi tehdä sinut onnelliseksi silläkin riskillä, että loppujen lopuksi epäonnistut? Kuinka monta elämää myönteiseen suuntaan muuttavaa tapahtumaa olen ohittanut vain siksi, että en epäonnistumisen pelossa uskaltanut sulkea silmiäni ja ottaa ensimmäistä askelta? 

Suunnitelmallisuus on kaunis asia. Se luo järjestystä ja pitää suuret kokonaisuudet kontrollissa. Mutta haluanko elää niin sen kourissa, että pahimmassa tapauksessa viimeisillä hetkillä jätän taakseni vain paksun säästötilin ja kourallisen asioita, joita olisin halunnut kokea? Asioita, joita en ehtinyt koska lykkäsin niitä toistuvasti, kunnes oli liian myöhäistä? 

Missä kulkee spontaanin elämänilon ja suunnitelmallisuuden rajapiste? En tiedä, mutta olisi herättävä haistamaan ruusut ja tajuta, että joskus riskitkin kannattavat ja olla pelkäämättä mahdollista pudotusta. Epäonnistuminen ei ole häpeä. Se on oppimisprosessi.