Unia. Kauniita unia. Ei ihan. Hämmentäviä, epäselviä kuvia pitkin yötä niinä tunteina kun saan unesta kiinni. Aamulla itsensä ylös repiminen toistuvien kellon torkuttamisien jälkeen tuntuu suurteolta. Pieni hetki unen rajamailla ensimmäistä aamutupakkaa parvekkeella polttaessa on ainoa hetki, jolloin ajatukset pysyvät kasassa. Ensimmäisen kahvikupin aikana harhailu alkaa. Bussiin päästessä mieli alkaa jo kuohua. Töissä ensimmäisten tuntien jälkeen käsiä kihelmöi ja tuntuu siltä kuin veri syöksyisi päähän aaltoina ajatusten mukana.

On niin vaikeaa pitää päätä kylmänä. Näen että ihastuksellakin on paha olla, enkä kykene häntä piristämään niin kuin olen tottunut. Tuntuu pahalta että olen osasyyllinen hänen oloonsa. Murehdin, koska en voi rehellisesti sanoa, että kaikki on hetken päästä hyvin. Tarvitsemme aikaa, mutta nämä kolme päivää ovat tuntuneet viikoilta. Ajantaju on kadonnut unettomuuden ja jatkuvan pohtimisen takia putkeksi, jossa ei ole tunteja tai päiviä. Vain elämää pidempiä minuutteja. Haluan vaistomasisesti tukeutua häneen kuten kuuden vuoden ajan olen aina tehnyt, mutta ensimmäistä kertaa se ei ole itsestäänselvä vaihtoehto. 

Olen vihainen, turhautunut ja pelokas kun mietin aikaa, joka tämän sotkun selvittämiseen mahdollisesti vaaditaan. Kuinka kauan? Tämä jättää jälkensä välillemme vaikka tästä selviäisimmekin. Kunpa tietäisin mitä se merkitsee.