Puhumme taas ihastuksen kanssa, vihdoin. Ihailtavaa, kuinka hän lukostaan huolimatta yrittää kertoa ajatuksiaan, vaikka se on vaikeaa. Olemme silti varovaisia. Väistelemme paljon tiettyjä aiheita, emmekä ymmärrettävästi kykene täysin luonnollisesti puhumaan asioista, kuten olemme tottuneet. Parempi kai näin. Saan ainakin itse hengähdyshetken, kun kiristys rinnassa hellittää edes muutamaksi minuutiksi. 

Silti näen, että tämä tulee olemaan vaikeaa. 

Kaipaisin tunteille on/off-nappulan. Kummalle tahansa, niin ettemme olisi tuijottamassa toisiamme vastakkaisilta puolilta. Tiedostan kai että tunteiden muuttaminen on vaatimuksena väliemme palautumiseen ja se muutos on tultava minusta, mutta hyvä luoja sentään se tulee olemaan vaikeaa. En minä tiedä kuinka se tapahtuu. Olen aina elänyt tunteitteni kautta. En ole koskaan joutunut hautaamaan niitä. Parisuhteen loppuessa tilanne on kyllä tullut vastaan, mutta ei koskaan tällä tavalla. Vertailu on siis vaikeaa. 

Mietin myös sitä, kuinka paljon tästä ystävyydestä on perustunut näihin tunteisiin? Ihmiset ympärillämme ovat puheiden perusteella nähneen ne jo kauan ennen meitä kahta. Mitä jos ystävyytemme ja sielunkumppanuutemme on perustunut tunteisiin, joita kumpikaan meistä ei ole halunnut myöntää tai tajunnut huomata? Mitä jää käteen jos tulevaisuutemme riippuu niiden hautaamisesta? Olemmeko enää senkään jälkeen sama ystäväpari? 

Taistelen kyllä tuon ihmisen puolesta. Taistelen vaikka veren maku suussa, mutta ei se pelko mihinkään katoa. Pelko siitä että satutan itseäni tai häntä. Pelko siitä etten pysty vaikuttamaan siihen mitä tunnen. 

Neuvot olisivat tervetulleita. Minä olen hukassa.