Pitäisi kai selittää taustoja tälle kaikelle neljän viikon aikana tapahtuneelle. Ihastus ja minä olemme olleet ystäviä nyt kuusi vuotta. Kummatkin tietävät toisistaan salaisuuksia, joita ei ole kenellekään muulle kerrottu. Luottamus ja toisen näkemysten hyväksyminen on ollut läsnä jo alusta asti. Voimme kertoa toisillemme mitä tahansa pelkäämättä tuomitsemista. Saatamme sanoa asioita, jotka eivät tunnu mukavilta kuulla, mutta tiedämme aina, että toinen tarkoittaa vain hyvää, joten emme pahoita toisen mieltä, ikinä. Ei ennen tätä. 

Olemme tottuneet olemaan toistemme lähellä. Halailemaan ja pitämään kädestä. Olemme silti pitäneet rajat, välillä lähes niiden reunoilla käyden, mutta pysyneet silti yhteisymmärryksessä niiden sisällä. Ei edes suudelmaa. Ei ennen tätä. 

Miksi siis nyt neljä viikkoa sitten? En osaa sanoa. Hän tuli tänne viikonlopuksi, kuin niin monet kerrat ennen sitäkin. Vietimme iltaa pikkuveljelläni, josta suuntasimme paikalliseen yökerhoon. Emme kyenneet keskustelemaan siellä keskenämme, mutta vilkuilimme toisiamme tasaisin välein, kuin vakuuttaaksemme toiselle ettei hän ole unohtunut. Valomerkkiä edeltävän viimeisen hitaan soidessa hän tarttui minua kädestä kiinni ja veti mukanaan tanssilattialle. Tanssimme lähekkäin, kuten monta kertaa ennenkin, mutta kappaleen loputtua jäimme seisomaan sinne kulmaan toisiamme katsellen. Tilanne oli kai niin hermostuttava, etten jälkikäteen muistanut itse aloitteen tekemisestä mitään, mutta minä se olin, tarttumassa kädestä, painamassa huuleni hänen huuliaan vasten tanssilattialla. Sen suudelman muistan erittäin tarkasti. Muistan ne hämmentyneet katseet ja hymyt kun palasimme hiljaa seurueen luokse käsi kädessä. Seurueen, joka ei edes tapahtumaa nähnyt. 

Tilanne vaivasi ihastusta seuraavana aamuna. Minä olin hyväntuulinen ja naurahtelin iloisesti asialle vielä keskustelunkin jälkeen. Jatkoimme keskustelua, sivuten ajoittain itse suudelmaa ja välejämme. Mietimme kuinka muut ihmiset tuntuivat niin kovasti näkevän meidät parina. Sitä oli tapahtunut paljon jo ennen itse suudelmaakin, mutta nyt se asia tuntui konkreettisemmalta.

Pikkuhiljaa huomasin tuijottelevani häntä kameran kautta jokailtaisissa keskusteluissa päivä päivältä eri tavalla. Hänen tuttu naurunsa tuntui yhtäkkiä vielä normaalia kauniimmalta. Jopa se katse, joka aina oli ollut niin hurmaava, muuttui päivä päivältä vaikuttavammaksi. Huomasin perhoset vatsassa viestin saadessani ja ikävän kun en ollut paikassa, jossa hänen kanssaan voisi keskustella. Olimme rehellisiä ja puhuimme tilanteesta, vaikka kumpaakin pelotti. Edessä ystävät, jotka pohtivat asemaansa toisten elämässä uudella tavalla, pääsemättä kuitenkaan ratkaisuun. Keskustelu jatkui kunnes olimme kaksi viikkoa olleet tilanteessa, jossa aamun ensimmäiset ja illan viimeiset sanat kuulin häneltä.
Yhtäkkiä sanat "huomenta" ja "hyvää yötä" olivat asioita, joita odotin. Keksustelimme kuitenkin pääasiallisesti ihan muista asioista, nauttien toistemme seurasta ja nauraen kaikelle, mistä vain kykenimme nauramaan. Se toimi vastapainona niille vakaville hetkille, jolloin hämillämme setvimme tunnekuoppaa johon etenkin minä olin vajoamassa. 

On erilaista ihastua ystävään. Kuusi vuotta antoi minulle vankan tietopohjan siitä, millaiseen ihmiseen tunteeni olivat kohdistumassa ja sinne ne sitten menivät. Varjopuolena on normaalia suurempi menettämisen pelko. Mitä parempi ystävä on, sitä enemmän riskien pohtiminen korostuu. "Mitä jos" ei ole enää sana vain siitä, kannattaako seurustelu aloittaa, vaan myös siitä, mitä tapahtuisi jos se ei toimisikaan. Mitä tärkeämpi tuo toinen on ennen tunteita ollut, sitä suurempi myös "mitä jos" on. Sokea heittäytyminen leikkiin ystävän kanssa on vaikeaa. 

Sitä heittäytymistä kuitenkin päivä päivältä aloin enemmän miettimään. 

Nyt... Noin kaksi päivää lähtöni jälkeen asiat ovat sekaisin. En enää tiedä onko minulla edes ystävää. Tunteeni ovat tiellä, enkä osaa niitä ainakaan enää tukahduttaa. Nämä tunteet ovat esteenä myös ystävyydelle, ainakin rehelliselle sellaiselle. Sellaiselle, jossa kumpikaan ei satuta toista. Sellaiselle sielunkumppanuudelle joka meillä vielä hetki sitten oli.

Kadunko tunteitani? En. Ne menevät oikeaan kohteeseen vaikkei hän niitä vastaan ottaisikaan. Kadun sitä, etten tiedä oliko kaikki tämä sen arvoista jos tarinan loppu olisikin tässä. Ystävä? Rakas? Minä en tiedä, mutta toivoisin sen olevan edes jompi kumpi noista. 

Mutta mitä teen siihen asti näille tunteilleni?