"Näyttää kuin elämä olisi kuolemassa noista silmistä."

Työkaverin sanat. Jumalauta millä voimalla voi ihminen törmätä seinään kun toinen katsoo vierestä ja sanoo noin. Onneksi olin lähdössä töistä ja nopeasti lähdinkin. Vauhdilla kotiin ja täysi lukko päälle. Mitä minä voin tehdä? En halua menettää itseäni, mutta en myöskään ihastuksen tarjoamaa ystävyyttä vain oman tunnevyöryn takia. Millä hitolla minä oikeuttaisin itselleni kävelyn pois tästä. Millä hyväksyisin sen, että menettäisin tärkeimmän ystäväni? 

Olen niin helvetin hukassa juuri tällä hetkellä. Minä helvetti sentään yritän taistella ja pelastaa sen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Siinä vastassa seisoo ihminen, joka tuntee minut läpikotaisin ja pystyy lukemaan ajatukseni kun en pysty sanomaan mitä on mielessäni. Ja se tuki ja kumppanuus, jonka hän on näinä kuutena vuotena antanut. Mitä helvettiä voin koskaan sanoa itselleni, jolla antaisin itselleni anteeksi sen, että lankesin ja kävelin pois luopuen kaikesta siitä, mitä hän pystyy antamaan? 

Mitä minä olen mennyt tekemään?