Kelailen mielessäni hetkiä, jolloin tiesin olevani liian syvällä tunteitteni kanssa. Uuden vuoden aattoa edeltävä ilta oli taitepiste. Moulin Rouge on elokuva, jonka kumpikin meistä on nähnyt, mutta jota emme koskaan saaneet kuitenkaan yhdessä katsottua. Yleensä elokuvayrityksemme edellisinä kertoina on katkennut siihen, ettemme kykene olemaan keskenämme hiljaa. Aina on ajatus, joka on pakko sanoa tai kappale joka on ihan pakko kuunnella. Sinä iltana ensimmäistä kertaa saimme rauhoitettua toisemme siihen sohvalle. Ehkä toisessa huoneessa nukkuvat lapset oli se asia, joka meidätkin sai hiljenemään, vaikka toinen heistä närkästyneenä tulikin ensimmäiseksi kertomaan, että pidämme liian kovaa ääntä. 

Istuimme hiljaa vierekkäin ja vaihdoimme ajatuksiamme elokuvasta. Hänen liimautumisensa kainalooni ei ollut mitään uutta, mutta silti, jokin siinä kaikessa oli minulle erilaista. Sormeni silittelivät käsivartta eri tavalla. Hän tuoksui toisenlaiselta, paremmalta. Vedin häntä heti tiukemmin lähelleni kuin normaalisti. Uppouduimme musiikkiin hiljaa ja huomasin nauttivani hetkestä tavalla, jota en muista koskaan kokeneeni. 

"Tähänhän voisi tottua". 

Se hetki, kun tajuaa ettei olisi mieluummin missään muualla . Se oli hetki jossa menetin naamioni lopullisesti. Olen elämäni aikana oppinut kohtuullisen taitavasti piilottamaan tunteeni jopa lähipiiriltäni. En enää osannut perääntyä. Halusin vain sen hetken jatkuvan. 

Mutta se naamio on vieläkin hukassa. Joudun toppuuttelemaan ajatuksia, jotka tunteiden johdattelemana menevät kosketuksiin, joita en saisi ajatella. Ehkä siksi olen ollut niin lukossa. Se mitä sydän haluaa ei vastaa sitä, mitä järki yrittää pelastaa. 

En minä tiedä miten sen tasapainon löydän. Kuuntelin tänään töistä päästyäni kappaletta, jonka olen jo niin moneen kertaan muutenkin käynyt sana sanalta läpi, mutta vain kuunnellut. Kun aloin hyräilemään sanoja huomasin, kuinka ne tarttuivat kurkkuuni. Lauloin, vaikka sanat eivät tulleet ulos suustani. Lauloin, vaikka en enää kyyneleiltäni nähnyt ruudulla olevia sanoja. Itkin hartaasti pitkästä aikaa helpottuneena siitä, että sain edes jotain ulos.

Kuinka tärkeä voikaan ihminen toiselle olla...