Vietin vuoden vaihteen ihastuksen kanssa. Ensimmäiset 24 tuntia menivät pettävän helposti. Olimme kuin ennenkin, puuhasimme lasten kanssa ja istuimme sohvalla lähekkäin, kuten ennenkin, ilman suurempia ongelmia tunteitteni suhteen. Olisi pitänyt arvata, ettei mikään ole helppoa kun on puhe tunteista. 

Vuoden vaihtuessa, lasten lähdettyä nukkumaan hän halasi minua sohvalla ja toivotti hyvää uutta vuotta. Ei mitään normaalista poikkeavaa. Tilanne oli tuttu, mutta sydämeni jätti lyönnin ja huomasin kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. Hän katseli minua, tuli kainaloon ja rauhoitti. Elokuvaa katsellessa ajatukseni harhailivat milloin missäkin. Taisin unohtaa itse elokuvankin seuraamisen. Yritin terästäytyä ja pitää suolaiset pisarat sisälläni, mutta pieninkin ärsyke nostatti ne takaisin pintaan. Yön vietinkin omissa ajatuksissani, nukkumatta, kierien levottomasti sängyssä. 

Pelko oli nyt paniikkia. 

Ensimmäistä kertaa pelkään menettäväni kokonaan tuon ystävän, sielunkumppanin. Ajatus on niin musertava tämän kuuden vuoden jälkeen, etten osaa pukea sitä sanoiksi. Se on turhautumista näihin tunteisiin, jotka neljän viikon aikana ovat romuttaneet kaiken, mikä tässä ystävyydessä vielä hetki sitten oli niin helppoa ja kaunista. Haluan haudata nuo tunteet ja olla se sama vanha tunnollinen ystävä, mutta yritys tuo ne vain vahvempina pintaan. 

Hän vei minut bussille. Poltimme tupakan hiljaa, varovasti toisiamme vilkuillen. Bussin tuloon oli vielä aikaa, mutta halasimme. Kummatkin hiljaa, pelokkaina. Irrottauduimme ja katsoimme jalkojamme, kunnes halasimme uudestaan. Nieleskelyn läpi sain sain sanottua "Jatka vain matkaa", päästäen hänet takaisin kotiin päin. Yritin skarpata parhaani mukaan, vedin askista uuden tupakan ja katsoin, kuinka hän katosi liikenteen sekaan. Kun linja-auto vihdoin saapui, hiivin auton takaosaan muilta matkustajilta piiloon, käperryin istuimelle ja purskahdin itkuun, ainoastaan yksi asia mielessäni pyörien. 

"Näenkö häntä enää?"