Herätys kolmelta yöllä. Levottoman pyörimisen jälkeen luovutin. Yö oli minun osaltani mennyt kahden tunnin unien jälkeen. Työt alkoivat kahdeksalta. Ehdin siinä ajassa muuttaa unettomuudesta tulleen turhautumisen vauhkoksi paniikiksi. Kahdeksan tuntia on pitkä aika pitää tunteita kurissa. Minä pystyin neljään. Hajoaminen vaati vain vanhan työtoverin ja kysymyksen "Onko kaikki kunnossa". Sitä itkun määrää. Häpeää tästä kaikesta. Hän vain istui siinä ja tarjosi kahvia, kun minä sopersin sanoja ulos suustani. Onneksi olimme paikassa, jossa vain hän näki tilanteen. 

Olen kai ennenkin ollut tässä tilanteessa, mutta en ikinä ole menettänyt näin uniani. Viimeisen viikon aikana olen nukkunut puolet siitä, mitä normaalisti ja niistäkin kaksi normaalipituista yötä vain alkoholin avustuksella. En tunne väsymystä, mutta päänsärky alkaa olla pieni ongelma. Suurempi ongelma on tämä syyllisyydentunto. Kuinka sitä riittääkin. Tekisi mieli pyytää anteeksi miljoonaan kertaan näitä ratkaisuja, näitä tunteita, sitä että satutan tällä ihastusta. Tahtoisin lyödä itseäni että tajuaisin, ettei tuosta naisesta saa päästää irti. 

Itku... Olen niin pahoillani.