Meidät on niputettu jo monta vuotta hyväksi pariksi ihastuksen kanssa ystävien silmissä. Sille on ollut helppo nauraa tähän asti kunnes rakastuminen tuli kuvioihin. Omien tunteitteni heräämistä esti kauan se, että oma lapsi oli asia, jota halusin yli kaiken. Amerikkalainen unelma idyllisestä lähiöperheestä. Vuosien saatossa ajatus oman jälkikasvun ehdottomuudesta alkoi väistymään. Hänen pieneen perheyksikköönsä pikkuhiljaa tutustuessa aloin ihastua siihen hulinaan, joka heillä oli. Yhtäkkiä omien esteiden väistyessä tulivat tunteet. On ironista, kuinka nopeasti jonkun ihmisen kohdalla palaset loksahtelevat kohdalleen kun sille tulee mahdollisuus, eikä asialle tunnu mahtavan mitään. 

Keskusteluja ystävän kanssa. Turhauttaa. Se mitä he ovat meissä nähneet vaikuttaa niin järjettömästi heidän mielipiteeseensä antaen polttoainetta sille "mitä he ovat aina meissä nähneet". Kun kerron rakastumisestani, ensireaktio on onnitteleva. "Hienoa", "Se oli vain ajan kysymys", "Nähtiinhän tuo jo pitkän matkan päästä". Kun selitän mihin tilanteeseen rakastumiseni meidät on johtanut, alkaa kannustus. "Odota vain", "Aika näyttää". Heidän mielipiteensä pitää kiinni siitä, mitä he näkevät ja sanojeni vain vahvistessa sitä kuvaa. 

Totta kai minä näen ihastuksen ihmisenä, jonka kanssa voisin kuvitella elämäni viettävän. En kai minä muuten olisi rakastunut, mutta tilanteessa on muuttujia, joita ei pelkällä tahdonvoimalla muuteta. Ei vaikka kuinka tahtoisin.