Ihmeellinen päivä. Vaikea monellakin tavalla. Täytyy yrittää hyväksyä ettei olo ole ihan nopeasti paranemassa ja se varsinainen aallonharjakin on vasta horisontissa. En silti sano, ettäkö pitäisin tästä. Ilta on ollut pakko viettää makuulla jo silkan huimauksen ja kuristavan kurkun takia, mutta pystyssä ollaan vielä. Kyllä minä nämä fyysiset vaivat kestän, tavalla tai toisella. Kunhan vain saan edes hetkeksi hengähtää omilta ajatuksilta, niin selviän. 

Tuntuu silti järjettömältä mikä myllerrys tämä kahdeksan päivää on tähän mennessä ollut. Onhan tämä itsellenikin konkrettinen osoitus Ihastuksen arvosta. Joka ikinen kyynel ja fyysinen vihlaisu on lisäpiste taululla. En tiedä korjaako tämä eromme mitään, mutta mutta en halua satuttaa häntä tunteillani enää pätkääkään. Mieluummin otan sen iskun itse.

On vain sääli miten vaikeaa tämä poissa pysyminen on. Ei helppoa elokuvamontaasia jossa muutaman kyyneleen jälkeen päähenkilö kohtaa onnellisen lopun. Todellisessa elämässä prosessi on huomattavasti kovempi, eikä onnellinen loppu ole itsestäänselvyys vaikka kuinka yrittäisity tehdä asiat oikein. Pitäisi osata luottaa, että kaikki menee vielä parhain päin, mutta omat epäilykseni sanomisieni ja tekemisieni ja niiden vaikutusten suhteen Ihastukseen kalvavat vielä tiellä.