Poika on taas aavistuksen hämillään. Meillä on jälleen yhteys Ihastuksen kanssa, tavallaan. Olemme jutelleet kohtuullisen paljon, vähemmän tilanteesta, enemmän elämästä. Kumpaakin tuntuu jollain tavalla helpottavan ne hetket kun vaihdamme ajatuksia. Hiljaisuus ei ole tehnyt kummallekaan hyvää, mutta ratkaisu siihen miten osaisimme tilanteen selvittää on vieläkin ilmassa.
 
Ongelmat ovat melko selkeät. On asioita joista emme voi keskustella avoimesti tunteitteni takia. En voi myöskään järjellä ajatellen olla fyysisesti läsnä, vaikka viikonloppuna olisi tapahtuma, jonne palavasti haluaisin hänen kanssaan mennä. Minulla olisi vihdoin lupa kysyä minua askarruttaneita kysymyksiä, mutta pääni on niiden suhteen jumissa. Ei sillä, etteikö niitä olisi. En vain tiedä mitä niistä kannattaa kysyä.
 
Tämä yhdessä jaettu tarve kuulla toisesta hämmentää. Eikö tälle ole jotain järkiratkaisua? Kompromissia?  Mitä tahansa?
 
Anyone?