Tällä viikolla mikään ei ole tuntunut menneen putkeen. Työhöni liittyen koko viikko on ollut pelkkää vastoinkäymistä toisen perään. Tekisi mieli kirota, kuinka nopeasti senkin suhteen voi tulla takapakkia. Järjetön stressi siitä, kuinka noista vastoinkäymisistä selvitään alkaa painamaan toden teolla. Siitä johtuen kai kroppakin vihdoin luovutti ja vietin puolisentoista päivää kuumeessa ja oksennellen. Onneksi sairaus näyttäisi jo luovuttaneen tänä aamuna. Täytyy kai olla kiitollinen siitä, että vastustuskykyni on edelleen huippuluokkaa sairastumisen suhteen.
 
Tämä on niitä hetkiä, jolloin olisin hypännyt bussiin ja matkustanut Ihastukselle turvaan. Ensimmäistä kertaa syitä siihen tarpeeseen oli muutakin kuin ikävä. Juuri näinä hetkinä hän osaa irrottaa minut stressistä ja antaa sen tarvittavan hengähdystauon jolla aloittaa uusi viikko avoimin silmin. Rassaa. Lähes kaksi ja puoli kuukautta ilman kohtaamista on aika, joka meille kahdelle olisi normaalioloissakin pitkä väli. Ikävän, tunteiden ja kaiken tähän tilanteeseen vaikuttavat tekijät  alkavat sulautua pikkuhiljaa yhdeksi kiinteäksi massaksi josta en enää oikein itse ota selvää. On vaikea päätellä mitä mikäkin tunne tiettynä hetkenä merkitsee ja varon kai itsekin niitä käsittelemästä, koska en osaisi tehdä niiden suhteen mitään järkevää ratkaisua. En ainakaan mitään sellaista joka tuntuisi oikealta.
 
Väsyttää kantaa näitä asioita mielessä päivästä toiseen ilman minkäänlaista "ahaa-elämystä".  Rasittaa kuinka vaikea niiden kanssa on nauttia mistään ympärilläni olevasta. Kuinka monta lenkkiä ja punttitreeniä ihminen voi tehdä päästäkseen karkuun tätä edes hetkeksi, kunnes armoa huutavat lihaksetkaan eivät enää auta?