Keskusteluja tänään. Tunteista, toiveista, rikkinäisyydestä. 

Näen hänen painivan omassa päänsisäisessä helvetissään, jota en kykene korjaamaan. Olemme jakaneet keskenämme niin paljon vuosien aikana ja ensimmäistä kertaa olen täysin aseeton auttamaan. Haluan näyttää että hän on rakastettu ja pitää hänet turvassa kun hän sitä tarvitsee. Haluaisin osoittaa että hän on enemmän kuin osiensa summa ja kykenee tekemään toisen ihmisen onnelliseksi päivä toisensa jälkeen silloinkin, kun hän on rikki. Hän on ainutlaatuinen virheineen ja vahvuuksineen ja juuri siksi myös minulle aina niin rakas. 

Olisin voinut sanoa tuon kaiken vilpittömästi myös ystävänä. Nyt haluaisin vain näyttää sen vielä enemmän. Vaikka kuinka haluan estää tunteitani hallitsemasta, ei niitä voi kieltää. Mielessäni on kaksi kuvaa hänestä ja se, joka sydäntäni siellä tällä hetkellä pitää ottaa niskalenkin ystäväkuvasta, koska se pitää sisällään kaiken sen, mitä kuva ystävästä, mutta päälle vielä paljon enemmän. Se sisältää ne vaietut kosketukset ja pakkasyöt saman viltin sisällä värjötellen. Se sisältää kesäiset kävelyretket meren rannalla muilta piilossa ja raukeat aamuheräämiset toisen vierestä. 

Ei kai pitäisi ruoskia siksi itseään siitä, etten osaa vakuuttaa itseäni tyytymään niistä kuvista "pienempään". Vaikka se sisältääkin pääpiirteittäin kaiken sen mitä kaipaan, ei se sydämen ollessa tiellä automaattisesti riitä. Se halu antaa toiselle enemmän ja osoittaa, ettei rakkaus ole kuollut on iso asia painaa villaisella. 

Minun sydämeni on varattu, vaikkakin vastentahtoisesti. En pysty ajattelemaan kosketusta keneltäkään muulta vaikka haluaisin, eikä se tunne ole katoamassa mihinkään lähiaikoina. 

Päätin eilen, että lähden tänään veljieni kanssa iltaa viettämään, sillä en ole oikeastaan käynyt työni ulkopuolella missään viimeisen kolmen viikon aikana. Ensimmäisen ystävän uskalsin eilen päästää käymään pariksikymmeneksi minuutiksi. En ymmärrä kuinka vaikeaa voikaan olla pitää itseään kasassa tuota aikaa, saati sitten koko iltaa. Nukkumaan mennessä laitoin puhelimeni äänettömälle ja sillä se on vieläkin. 

Vietän mieluummin aikani edelleen yksin, erossa muista. En osaa sanoa kenellekään mitään, enkä rentoutua kenenkään seurassa. Tuntuu että muiden ollessa virittäydyn entistä kireämmäksi. Tiedostan kyllä, että yksin olo ei tee mielelle hyvää, mutta silti jämähdän paikalleni. Tuntuu ylipääsemättömältä tarttua puhelimeen ja lähteä.

Juuri nyt puhelimessa vilkuttaa viesti, joka kertoo seitsemästä vastaamattomasta puhelusta. Sen sijaan että ottaisin puhelimen kouraan ja lähestyisin yhtäkään noista soittajista, vedän viltin päälleni ja rojahdan sohvalle elokuvan ääreen.

Viikonloppu...  

Vaikka tiedän, että en olisi voinut tehdä asioita eri tavalla, en kykene ajoittain pakenemaan tunnetta, että tämä on minun syytäni. Osaltaan ajatusta ruokkii väsymys lukuisista huonosti nukutuista öistä ja osaltaan se, että satutin ihastusta hetkellä, jolloin hän minua eniten tarvitsi. Tuntuu välillä niin helvetin pahalta, etten kykene piristämään häntä samalla tavalla kuin ennen. Vetämään kainaloon ja antaa hänen olla siinä rauhassa. Etten voi jutella asioista juuri nyt niin avoimesti kuin ennen. 

Emme ole koskaan satuttaneet toisiamme, vaikka olemme puhuneet kaikesta suoraan. Närkästyneet kyllä, mutta emme oikeasti suuttuneet. On turhauttavaa että se ensimmäinen kerta, jolloin onnistuimme toisiamme rikkomaan tapahtui nyt, näiden asioiden vuoksi. Ei ole anteeksipyyntöä, jolla voisimme tämän hetkessä korjata. Kyyneleet eivät ole kaukana niinä hetkinä, kun kävelen bussiaseman ohi ja huomaan asemalla sen linja-auton, johon normaalisti hyppään vain kohdatakseni hänet hymyssäsuin päätepysäkillä. Se turvapaikka on minultakin pois, enkä tunnu nyt löytävän mitään mikä sen puutteen korvaisi. On minulla hyviä ystäviä. Sellaisia jotka jopa kuuntelevat, mutta ei ihmistä, joka olisi hänen tapaansa niin täydellisesti samalla aaltopituudella kanssani. Löytyykö sitä enää välillemme sellaisena kuin se oli ennen kaikkea tätä?  

Juuri nyt kaipaisin halausta enemmän kuin mitään muuta. 

On siunaus, että kummallakin on ikävä. Muuten tämä tilanne olisi jo kai hajonnut käsiin viikkoja sitten. Keksutelusta on tullut lähes jokapäiväinen tapa ja se jopa toimii, mutta olemme edelleen todella varovaisia sen suhteen mitä sanomme. Se aiheuttaa välillämme pohdintaa siitä, mitä toinen ajattelee.

Omien ajatusteni suoraan sanomista estää osaltaan edelleen hänen solmunsa. Tapanani on sanoa tärkeimmät asiat vain yhteen kertaan, jonka jälkeen harvemmin niihin palaan, koska pelkään alkavani jankkaamaan saman aiheen ympärillä. Pidän osan ajatuksistani siksi piilossa. Sanoin jo taannoin että vastaan kyllä heti jos hänellä on kysymyksiä, mutta väistelen itse ottamasta asioita esille, joskin lipsahduksia sattuu jos keskustelumme sivuaa sopivasti aihetta joka herättää minussa kysymyksen.

Ihastuksen kertoessa viikonlopun olevan vapaa, mietin vaistomaisesti ensimmäisenä, josko hän tulisi tänne ja sanoinkin sen. Minua häiritsee tapa, jolla uuden vuoden jälkeen erosimme. Tekisi mieli halata ja sanoa anteeksi.  Tiedämme että se ei välttämättä ole fiksua, mutta piru sentään olisi mukava saada keskustella kasvokkain, ilman näitä sähköisiä viestintälaitteita välissämme. 

En minä tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Ainakin tilanne on ainutlaatuinen omalla kohdallani. 

Saimme vihdoin jotain auki. Ei isoja solmuja, mutta pieniä kuitenkin. Sydän jopa hypähti ilosta, kun huomasin hänen eilen ottavan yhteyttä. Keskustelut hänen kanssaan ovat edelleen se asia, joka saa hymyn huulille ihan samalla tavalla kuin aina, mutta tunteista emme ole puhuneet. Yritämme vain totutella uuteen tilanteeseen pikkuhiljaa. Vaikeaahan tämä monella tapaa on, enkä tiedä olenko tekemässä itselleni juuri nyt hyvää olemalla tässä, mutta joka ikinen solu huutaa "älä mokaa tätä". Tunge ne tunteet vaikka mihin, mutta älä anna niiden sotkea kaikkea lopullisesti. 

On silti valmistauduttava henkisesti. Ainakin yritettävä. Tulee hetki jolloin hän löytää jonkun. Jos nämä tunteet ovat vielä siinä vaiheessa mukana, tiedän että se sattuu. En tiedä kuinka paljon, mutta helppo se tilanne ei tule olemaan. En itse kykene juuri nyt edes ajattelemaan ketään itselleni. Se sydämeni on siellä jossain vielä pitkän aikaa. Se on minulle luontaista. Laput tipahtavat muiden naisten suhteen silmilleni sillä hetkellä kun lankean. Koen sen turhauttavaksi juuri nyt, mutta se on myös seurustelusuhteissani ollut asia, josta kannan ylpeyttä. Oli tilanne mikä tahansa, en lankea. En edes ajattele asiaa. Päällekäyvät naiset ovat kaikonneet yleensä helposti kun olen ottanut tunteitteni sen hetkisen kohteen puheenaiheeksi. 

Nyt tilanne on vain ikävä. On valmistauduttava ottamaan iskuja pelkkien tuntemuksien takia. Hän ei ole eksäni. Siksi kai ajatus tuntuu järjettömältä. Ehkä asiaa ei kannattaisi huolehtia etukäteen vaan vasta sitten kun se on ajankohtaista, mutta tilanne pelottaa yhtäkaikki. Pelaan elämäni tärkeimmästä ihmisestä, joten panokset eivät ole pienemmästä päästä. Kunpa voisin jotenkin lievittää sydämeni ääntä ja haluja. Järjellä? Miten?