Elämän Omituisuuksia

Vahva?

15.05.2012 - 21:03

Stressi.

Olen työpäivien jälkeen puolikuollut. Asiat menevät työpaikalla päivä päivältä enemmän solmuun enkä voi enää muuta kuin pitää langat käsissä ja yrittää parhaani mukaan hoitaa työurakkani loppuun. Päivästä toiseen joudun kuuntelemaan henkilökohtaisia solvauksia tilanteesta vaikka tiedän etteivät ne johdu minun työpanoksestani. Valitettavaa kyllä työkuvani ei anna mahdollisuutta selittää tilannetta kenellekään, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää kritiikin ottaminen vastaan muidenkin puolesta. Inhottaa mennä töihin. Tiedän, että se mitä teen on aiheuttanut enemmän kiitosta kuin tyytymättömyyttä, mutta kiitollisuus on hiljaista. Sen sijaan itsensä väärin kohdelluksi tuntevat ihmiset sitäkin äänekkäämpiä jopa julkisia foorumeja myöten. Aloitan siis kesäkuussa uusien työpaikkojen tiirailun. En minä työstäni kiitoksia kaipaa, mutta jatkuva solvauksien virta alkaa olla pikkuhiljaa liikaa.

Rassaa.

Helvetin Ihastus. Kuinka monta kertaa voikaan tajuta tarvitsevansa sitä keskustelukumppania että saisi edes jotain pois sydämeltään. Muiden ystävien tuki tuntuu vieläkin niin erilaiselta, jollain epämääräisellä tavalla vajaavaiselta. En vain saa itsestäni irti ottamaan yhteyttä koska tiedän meidän törmäävän taas jossain vaiheessa minun tunteisiini. Unien vakiovieraaksi taas muodostuneena Ihastusta on mahdotonta pitää mielestä. Kuinka joku voikin olla niin sitkeästi päässäni edelleen?

Kaipaisin niin kovasti taas irrottautumista, matkaa bussilla tuttuun kohteeseen. Ironista, kuinka koko kuuden vuoden aikana suurimman henkisen taakan alla olemme niin eksyksissä toisistamme ettemme enää kykene antamaan toisillemme sitä, mikä on aina tullut niin luonnostaan.

Se jos mikä on surullista.

1 kommentti

kommentoi

Uneton

08.05.2012 - 22:51

Mitä vähemmän puhumme, sitä vähemmän nukun. Neljän tunnin unet ovat nyt normi. Heräämiset keskellä yötä enemmän sääntö kuin poikkeus. Unet ovat teemallisesti toistuvia, eivätkä haihdu mielestä vaan palavat muistiin pienintä yksityiskohtaa myöten. Uuvuttaa mennä nukkumaan tietäen mitä on tarjolla. Onneksi työpaikallani on mahdollista paeta hetkeksi tupakalle pahimpina hetkinä, mutta yhtäkaikki, stressaava tilanne sielläkin vaatisi enenmmän huomiotani kuin kykenen juuri nyt antamaan.

Juuri nyt odotan viikonloppua. Äitienpäivää lukuunottamatta vastuuttomat pari päivää tulevat tarpeeseen jos ei muun, niin unen kannalta. Alan tarvita pikkuhiljaa edes päiväunia saadakseni edes jonkinlaisen vireystilan päälle ilman kofeiinia, jonka teho alkaa jo hiipua vaikka kittaisin tuota mustaa kultaa pitkin päivää. Kroppa sanoo ei.

Elämässäni tapahtuu juuri nyt niin paljon mistä tahtoisin jutella jonkun kanssa, mutta Ihastuksen puute tekee asian itselleni niin pirullisen vaikeaksi. En osaa ottaa muihin kontaktia samalla tavalla sillä hetkellä kun puheripuli on pahemmillaan, vaan haudon ajatuksiani sisälläni. Vaihdan ajatuksia Facebookissa yhdentekevistä asioista, mutta olen hiljaa niistä, joista oikeasti haluaisin puhua. Raotan arkkua muutamalle ihmiselle, mutta piilotan heiltäkin ajatusteni perimmäisen ytimen. Ehkä en osaa luottaa muihin samalla tavalla, tai ehkä en jaksa avata sydäntäni täysin, koska tiedän ettei se muuta tilannetta.

Unta, edes yksi yö. Kahdeksan tuntia tai enemmän. Onnistuuko?

0 kommenttia

kommentoi

Haukotus

06.05.2012 - 19:29

Arkipäivisin uni jää neljään tuntiin, viikonloppuna ruhtinaalliseen kuuteen pakottaessani itseäni painamaan vielä silmät hetkeksi kiinni kunnes ahdistus potkaisee minut ylös kohti parveketta aamun ensimmäiselle tupakalle.

Väsymys on alkanut taas painamaan tammikuun tapaan eikä aurinkokaan tunnu tarjoavan sitä piristysruisketta. Olen pyrkinyt pysymään kaukana Ihastuksesta. Ei sanoja, Facebookpäivityksiä, ei mitään. Asian tekee helpommaksi se, että minua sananmukaisesti pelottaa ottaa minkäänlaista yhteyttä huolimatta siitä, että hän pyörii mielessäni valtaosan päivästä. En vain enää osaa näytellä - sanoa että kaikki on hyvin tai ettei tunnu pahalta pidätellä itseään sanomasta niitä asioita joita haluaisi. Kyllä hän ne sanomattakin on tähän asti osannut arvata, mutta se ei ole sama asia.

Tarvitsisin jotain tekemistä joka irrottaisi minut hetkeksi näistä ajatuksista. Pidän itseni kiireisenä, mutta siitä huolimatta ajatukset pysyvät mukana. Asetan vaistomaisesti Ihastuksen listallani edelleen etusijalle. Viinipulloa avatessa tai hyvää leffaa katsoessa tiedän jossain vaiheessa miettiväni, että niiden jakaminen hänen kanssaan olisi niin paljon mukavampi vaihtoehto.

Harvinaislaatuisesti törmäsin baarikierroksellakin viehättävään neitoseen, jonka kanssa tuntui synkkaavan. Yhteys katosi sillä hetkellä kun tajusin mistä syystä hän minua viehätti. Tyttö oli osaltaan kuin Ihastus. Korttitaloni romahti hetkessä ja katosin vähin äänin paikalta, joskin kohteliaasti hyvästellen kohti taksitolppaa.

Pöljä...

0 kommenttia

kommentoi

It's alive

26.04.2012 - 20:54

Kirjoittaminen on jäänyt. Ei siksi etteikö asia kävisi mielessä joka päivä, vaan siksi etten ole enää täysin varma mitä mistäkin tahdon. Sanat jotka kirjoitan saattavat tuntua hetken päästä itselle täysin vierailta ja kritiikki itseään kohtaan aiheuttaa välittömän sormen ojentumisen delete-näppäimelle.

Konstikasta.

Elämä. Tämä tilanne. Kuukaudessa on tapahtunut paljon, mutta mikään ei ole muuttunut. Heijaan ajatuksissani eteen ja taakse. Olen nähnyt Ihastusta kerran, osaksi testatakseni kykenisinkö siihen. Hienosti, kunnes kotiinpaluun jälkeen en ole enää pakotettu pidättelemään tunteitani ja homma kirjaimellisesti hajoaa käsiin.

Olin tänään jo tsempannut itseni sanomaan hyvästit. Viimeisen viikon aikana olen pohtinut omassa hiljaisuudessani asiaa joka kantilta. Ihmisiä, joita tulisi ikävä jos lähtisin. Mitä asioita kestäisin ja mitä en jos jäisin. Valmistauduin aloittamaan keskustelua, avasin viesti-ikkunan ja kirjoitin henkeä pidätellen ensimmäisen lauseen.

"Lähetetty"

Hänellä oli paha olla. Hoivavietti ja huoli toisesta rävähti välittömästi päälle. Saman tien katosi myös joka helvetin ajatus siitä, mitä meinasin sanoa. Se aina läsnä ollut suojelun tarve Ihastusta kohtaan ohittaa jopa omat tarpeet, mikä suoraan sanoen juuri nyt ottaa päähän, kovasti.

Edelleen yhtä rakastunut. Edelleen yhtä toivoton omien automaattisten impulssien kanssa. Jahka saan päähäni, mitä ne mielessä olleet perustelut olivat, kirjoitan ne ylös. Aloitetaanpa alusta, taas kerran.

2 kommenttia

kommentoi

Hyr-hyr-hyr

30.03.2012 - 11:17

Tarvitsee tuskin katsoa muualle kuin taivaalle tajutakseen mistä tämä lisääntynyt ahdistus ja solmuun meno johtuu.

Aurinko.

Kevään merkit ovat aina kyenneet herättelemään kehoani talven horroksesta erityisesti romanttisessa mielessä. Alan poikkeuksetta katselemaan ympärillä pyörivää ihmisvilinää uudella mielenkiinnolla. Mittailen katseellani viehättäviä kohteita ja koen nopeita ihastuksen pistoksia kassajonossa.

No. Se aika on nyt. Sama hormonien myllerrys, mutta sen sijaan että kykenisin innostuneesti tarkkailemaan uusia ihmisiä kuten normaalisti tähän aikaan vuodesta, ne kietoutuvat jo olemassa oleviin tunteisiin. Ihmekö tuo että ahdistaa. Ei tämä helppoa ole ollut tähänkään mennessä.

Ärsyttää kuinka tarkasti eristän tunneasioissa ympäriltäni kaikki muut ulkopuoliset ärsykkeet ja ihmiset sen tietyn skaalan ylittyessä. Sama asia oli minulle ylpeydenaihe kuuden vuoden kestäneen suhteen aikana. Nyt ei niinkään. Se on lähinnä ongelma ja luonteenpiirre jota en osaa höllätä. Voisin olla välittämättä siitä, mutta tuskinpa uusien ihmisten kanssa leikkiminen tässä tunnetilassa olisi erityisen kunnioittavaa heitä kohtaan.

Sanalla sanoen. Voihan perse.

0 kommenttia

kommentoi

Vanhemmat merkinnät »