Vihaan ristiriitaista toimintaa. Ahdistun jos ihmissuhteissa on jotain vikaa eikä niistä suostuta puhumaan. Erityisen pahaksi tilanteen tekee se, jos toinen muuttaa jatkuvasti mieltään siitä, onko minkäänlaista sidettä edes olemassa. Se johtaa liialliseen pohtimiseen. Kun toinen yrittää väistää keskustelun olemalla täysin hiljaa ja katoamalla kokonaan tutkasta, saavat ongelmat väistämättä päässäni suunnattomat mittasuhteet.

Tarvitsen keskustelua ja vuorovaikutusta, oli asia kuinka vaikea tahansa. Hiljaisuus saa minut odottamaan pahinta ja helposti jankkaamaan niin kauan kunnes toinen turhautuu ja antaa vastauksen vihaisena, jolloin sivistynyt vuorovaikutus on mennyttä jo ennen varsinaisen aiheen puimisen alkamista.

Olen tilanteessa jossa minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä mitä toinen ajattelee.
Hetkittäin hän näyttää tulevan kohti, mutta myös perääntyy yhtä nopeasti ja hiljenee. Hänen lähellään on mukavaa ja turvallista, mutta en tiedä mitä hän minusta haluaa, sillä hän ei sitä edelleenkään kerro. Ystävä, kumppani? Minä tyytyisin kumpaan tahansa.

Nyt en uskalla ajatella kumpaakaan. Pelkään menettämistä, tärkeän ihmisen kadottamista, juuri kun uskoin hänen haluavan olla yhteyksissä. Niin ainakin oletin hänen toimistaan. Mietin omaa osuuttani asioiden kulkuun, pyöritellen tilanteita päässäni, etsien jotain syytä miksi tämä on taas niin vaikeaa, mutta se tuntuu mahdottomalta, koska nyt kartta on vain puolikas.

Mitä on tapahtunut, Teinkö minä, tekikö hän, tekikö kukaan? Pelottaako tai epäilyttääkö jokin? Onko joku asettunut poikkiteloin välillemme?

Pullo punaviiniä auttaisi pahimman yli. Valitettavasti tuota lääkettä ei asunnostani juuri nyt löydy.

”Parempi vain kävellä pois ja unohtaa koko ihminen”. Mistä johtuu, että juuri se ihminen, jonka kohdalla tuo olisi järkevin ratkaisu, sattuu myös yleensä olemaan samalla se, jonka lähellä tunne poikkeuksetta ohittaa järjen?

Puhun henkilöstä, jonka nähdessä pulssi hypähtää ja jalat tuntuvat kuin ne olisivat lyijyä.
Keskustellessa puolet sanotuista sanoista livahtavat ohi korvien koska tuijotit jotain pientä ominaisuutta kasvoissa tai silmissä, joka jollekin muulle on merkityksetön, mutta juuri sinulle se söpöin ja ihanin piirre joka kenenkään kasvoilta voisi löytyä. Ehkä se on hymykuoppa, ryppy silmäkulmassa kun hän hymyilee tai tapa jolla silmät menevät viirulle hänen hymyillessään.

Useimmat meistä varmasti ovat kohdanneet elämässään tällaisen ihmisen. Useimmat ovat myös polttaneet näppinsä. Tuntuu että mitä vanhemmaksi ihmiset tulevat, sitä alttiimmin he ehdottavat muita ottamaan jalat alle näiden ihastusten suhteen. Mietin usein tekisivätkö he itse samoin jos seuraavana päivänä eteen astuisi heidän heikkoutensa kohde, olivat todennäköisyydet onnellisuuden saavuttamisen suhteen kuinka pienet tahansa?

Vaikka tiedän ettei päätään kannata hakata seinään loputtomiin, on tuollaisten ihmisten läheltä vaikea poistua lopullisesti. Ehkä siksi, että heidänlaistensa ihmisten kohtaaminen on hyvin harvinaista, ehkä siksi, että heissä aistii jotain erityistä. Jotain sellaista, jota todella on etsinyt. Tai ainakin tuntee etsineensä. Olivat lähtökohdat kuinka vaikeat tahansa, tunnen, että juuri heidän kanssaan on uskallettava ottaa riski sydämenkin särkymisen uhalla. Jos panokset ovat suuret, on parempi olla varma, että kohdekin on sen arvoinen ja jättää väliin liian tiivis onnistumiskertoimien tuijottelu.

Kävellä pois, unohtaa, vähitellen…

Kunpa se olisi niin helppoa. Haluan että Se ihminen lähelläni saa oloni tuntemaan hämmentyneeksi idiootiksi. Juuri sitähän ihmiset rakkaudessa hakevat? Miksi siis heittää ennenaikaisesti hanskoja tiskiin jos eteen sattuu sellainen ihminen, vaikka tilanne vaikuttaisikin vaikealta ja haastavalta?  Luovuttaa? En halua uskoa että helppouden tulisi olla pääkriteeri suhteen muodostuksessa, oli kyseessä ystävyys tai seurustelu.

Kävelen pois jos niin halutaan. Sano vain sanat ja katoan.

Olen toivoton hallitsemaan ajatuksiani. Tehtävä on varmasti monille vaikea, mutta minulla mieleen tulevat ajatukset kasvavat mäkeä alas vierivän lumipallon tavalla niin hyvien, kuin pahojenkin kohdalla. Läheisyydenkaipuun mukana tuleva toiveiden, pikkumuistojen, kosketusten, tuoksujen ja salassa toisesta tehtyjen huomioiden ryöppy on ollut tänään valtaisa.

Missä suutelin sydämeni kaapanneita ihmisiä ensimmäisen kerran, miltä se tuntui, miltä hän näytti. Kuinka pelkkä hymy tai hipaisu saa sähköiset väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Kuinka yhden ihmisen lähellä olo saa ajantajun häviämään vaikka vain tuijotatte toisianne ja hymyilette vatvoen sitä, missä vaiheessa toinen uskaltaa tehdä aloitteen, tai antaa luvan tulla lähelle ja kietoa kädet kiintymyksen kohteen ympärille.

Mobyn "18" soi taustalla, kuten niin monesti ennenkin näitä kirjoittaessani. Siinä kappaleessa yhdistyvät tämän hetkiset tunnetilani. Kaipuu, kiitollisuus kaikista menneistä kauniista muistoista ja yhtäaikainen menettämisen kipu. Kaikki tuo tuntuu kurkunpäässä puristavana palana, ristiriitaisena tunnesotkuna.

Kaipuu, taas… Sydämeni on sykkyrällä. Kauan tuo tunne pysyikin poissa. Ehkä se vain keräsi voimiaan.

Kaipuu. Sinkkuna mieli haluaa erityisesti asioita, joita ei voi noin vain saada, mutta yhtäkaikki toimivat silti elämää ylläpitävinä tukirakenteina. Läheisyys, kahdenkeskeiset intiimit hellyydenosoitukset…

...seksi.

Vaikka seksittömyys ei sinällään ole ongelma, huomaa kaipuun silti kasvavan päivä päivältä. Toisin kuin tupakoinnin jättäminen, rakastelun ja sen läheisyyden tuoman mielihyvän tarve ei vähene ajan kuluessa. Siinä missä itse seksi, sen fyysinen suorittaminen on mahdollista korvata yksinäisenäkin, ei läheisyyden tuomaa lisäarvoa voi korvata mikään.

Kaipaan hetkeä, jossa huipun saavutettua voi kaapata kumppanin kainaloon ja olla hetki hiljaa silmät suljettuina, toisen hengitystä kuulostellen. Tuntea hänen nostavan toisen polvensa jalkojeni päälle ja kuljettavan sormia pitkin rintakehääni. Tuntea hikiset, kuumat vartalot lähekkäin, kiinni toisissaan, väsyneinä, raukeina, onnellisina. Tahdon taas kuljetella sormia sekaisin olevan hiuspehkon läpi ja silittää selkää ja lantion kaarta ja tuntea, kuinka tuossa tilassa voisi makoilla tuntikausia lähekkäin ilman kiirettä mihinkään, ajattelematta kulman takana olevaa arkea ja keskittyä vain ja ainoastaan ohi kulkeviin sekunteihin ja sen tuomaan harmonian tunteeseen.

Vaivihkaiset katseet, raukeat hymyt ja hellät rakastelunjälkeiset suudelmat. Niitä minä kaipaan…

…tänään enemmän kuin aikoihin.

Ihmiselle, joka haluaa puhua tai ilmaista tunteitaan, ei ole mitään kauheampaa, kuin huomata olevansa sumpussa jossa omat tunteet ovat vieraita jopa itselle. Kyseenalaistamiset omien ajatusten suhteen muuttuvat arkipäiväiseksi, eikä enää hetkittäin tiedä, pitäisikö niiden takia taputtaa itseensä selkään vai läiskäistä poskeen koska ne tuntuvat niin vierailta.

Sekavien tunteiden syyt ovat sinällään selviä. Jatkuva hampaidenkiristely rahasta, työpaikkamahdollisuuksien olemattomuus ja kiven alla olevat asunnot kiristävät päätä.  Tosin, siinä sivussa jalan keveäksi saavat ympärillä olevat ihmiset, joista toisista on tullut entistä tärkeämpiä henkireikiä ja joiden tapaamista suorastaan odottaa.

Maman vierailu Imatralla oli yksi viime viikon kohokohtia. Sen aikana en ehtinyt murehtia omia ongelmiani vaan keskittyä hetkeen – ominaisuus, joka liian usein tuntuu unohtuvan – ja olla tyytyväinen siihen, että ympärilläni todella on ihmisiä jotka välittävät. Vietimme aikaa satamassa, paikassa joka on minulle erityisen tärkeä, vaikken siellä nykyään usein pääse käymäänkään. Veden ympärillä painun aina ajatuksiin ja pystyn käymään läpi asioita, joita virikkeiden ympäröimässä asunnossani en ikinä pystyisi. Kiitos kaikesta, Mama.

Minulla on pelkoni, joista en pääse eroon. Samoin huoli, että en löydä työpaikkaa, jota kipeästi tarvitsen. Tiedän että ajat ovat kaikille vaikeat, mutta yrityksistä huolimatta hiljaiselta näyttää, eikä realistinen asenne saa asiaa tuntumaan yhtään paremmalta. Rahattomuus ja loputon vapaa-aika tuntuu aina vain musertavammalta. Ennen kaikkea vihaan käydä asiasta jatkuvasti keskustelua vanhempieni kanssa. Toisella heistä on verraton taito saada tuntemaan itseni epäonnistujaksi. Rohkaisun sanat ovat harvassa, mutta kauhuskenaarioiden ja epäonnistumisen todennäköisyyden alleviivaaminen onnistuu helposti. Tarkoituksetonta, tiedän. Hän yrittää olla kannustava omalla tavallaan, mutta en osaa käsitellä asiaa niin. Tuntuu, että asiasta puhuessa haluaisin vain painua maanrakoon. Näkemyksemme nykytilanteesta eroavat niin, ettei yhteistä säveltä asian tiimoilta löydy, vaikka yrittäisimmekin.

Äääh… Sekavaa. Mielessä pyörivät omat tunteet, ihmissuhteet, rahat. Juuri nyt en tiedä mihin suuntaan olen menossa. Ehkä asiaa auttaisi, jos osaisin luottaa itseeni enemmän. Jos osaisin luottaa siihen, että ystäväni todella tarkoittavat mitä minulle sanovat. Minulle riittäisi, että jokin aamu peiliin katsoessa hymyilisin peilikuvalleni, olisin tyytyväinen näkemääni, iskisin itselleni silmää ja sanoisin, ”How ya doin’?”.